Rush ja bändin musa ovatkin tulleetkin jo seikkaperäisesti ruodituksi tässä blogissa, mutta keulahahmo, laulaja-basisti-kosketinsoittaja Geddy Lee on tehnyt toistaiseksi yhden soololevynkin.
My Favorite Headache (2000) on tehty Rushin ollessa tauolla (rumpali Neil Peartin yksityiselämän tapahtumien johdosta), jolloin Geddy halusi tehdä vaihtelun vuoksi jotakin muuta musiikkia. Sooloalbumi onkin Rushiin verrattuna suoraviivaisempaa ja siinä mielessä "yksinkertaisempaa", pelkistetympää pop-rockia, mutta tuttuja elementtejä ja maailmoja on toki kuultavissa. Myös Rushin levyillä vieraillut Ben Mink soitti tällä albumilla jousisoittimia.
Pianoballadi Slipping on varmasti albumin kauneimpia ja tunteikkaimpia hetkiä. Ja nopeammista, kitaravetoisista biiseistä ilman muuta löytyy sitä Geddyn tyylistä energiaa vaikka kuinka - esimerkiksi biisistä Runaway Train.
Kingston Wall on epäilemättä legendaarisimpia suomalaisia progressiivista rockia edustaneita bändejä. Bändin omaperäistä musiikkia leimaavat vahvasti myös efektien käyttö, delay-kitara, psykedeeliset vivahteet ja itämaiset vaikutteet, jotka juonsivat juurensa keulahahmo Petri Wallin innostuksesta intialaista kulttuuria kohtaan.
Lyhyen uransa aikana Kingston Wall ehti julkaista vain kolme studioalbumia, jotka muodostivat trilogian. Bändin tarina loppui ikävästi Petri Wallin traagiseen menehtymiseen, ja kuollessaan keulahahmo oli vasta 26-vuotias.
Itse pidän paljon bändin musiikillisen trilogian toisesta osasta (julkaistu vuonna 1993), joka onkin hieno kokonaisuus. Omia suosikkejani ovat energinen aloitusraita We Cannot Move, folk/itämaishenkinen instrumentaali Istwan, rauhallisempi ja balladimaisempi Shine On Me (jossa Sakari Kukko vierailee soittamassa saksofonia) ja levyn päättävä vauhdikas instrumentaali Palekastro.
Puolalaisen Riversiden kokeellista musiikkia voisi luonnehtia sekoitukseksi modernia progressiivista rockia sekä progemetallia. Riverside on ottanut vaikutteensa pääasiallisesti tietyiltä klassikkoprogebändeiltä (joista eräitä onkin jo tässä blogissa käsiteltykin) ja Second Life Syndrome-albumin pisin kappale, viisitoistaminuuttinen nimikkobiisi alkaakin Pink Floydista muistuttavalla kitaraintrolla.
Second Life Syndrome (2005) on siis bändin toinen albumi. Se on tunnelmaltaan melankolinen ja melko synkkäsävyinen, mutta musiikillisesti hyvin melodinen ja sisältää paljon mielenkiintoista kitarointia. Nimikkobiisin ohella omia suosikkejani ovat myös monimuotoinen Volte-Face ja hitaampi, tunteikas Conceiving You.
Muista biiseistä mainittakoon Artificial Smile, joka edustaa albumin aggressiivisempaa puolta sekä täysin instrumentaalinen Reality III.
Ennen Amorphikseen liittymistään Tomi Joutsen oli laulajana Sinisthra-nimisessä bändissä. Alun perin Nevergreen-nimellä perustettu bändi on toki edelleenkin toiminnassa ja tekee musiikkia aina kun Joutsen ehtii Amorphis-kiireiltänsä.
Sinisthran toistaiseksi ainoa varsinainen studioalbumi on vuonna 2005 julkaistu Last Of the Stories Of the Long Past Glories. Henkilökohtaista ihmissuhdetta ja siihen liittyviä ongelmia (mihin albumin nimikin viittaa) ruotiva teema-albumi on musiikillisesti ilman muuta erilaista kuin Amorphis; suoraviivaisempaa raskasta rockia, jossa Joutsen kuitenkin tulkitsee omalla tutulla tyylillään erilaisia tuntemuksia.
Oma suosikkini on To the One Far Away, jo hienojen ja ytimekkäästi kerrottujen sanoitustensa takia.
Sellaiset biisit kuten Coming Up Roses, Fucking Fragile ja Completely Incomplete ovat selkästi aggressiivisempia ja raskaampia, kun taas My Sweet Nothing ja Innocence... In A Sense edustavat albumin rauhallisempaa balladimaisempaa puolta.
Ihmissuhdeteeman huomaa muuten myös albumin kansilehtisestä, jonka seepiansävyisissä valokuvissa näkyy erilaisiin paikkoihin (kuten lumihankeen, tupakantumppien joukkoon, vessan lavuaariin tai sateen piiskaamalle asfaltille) heitetty kihlasormus.
Kate Bush on epäilemättä yksi legendaarisimpia ja vaikutusvaltaisimpia naismuusikoita. Omaperäisen laulutyylinsä ja tunnistettavan äänensä lisäksi Katen imagoon ja lavaesiintymiseen ovat kuuluneet vahvasti myös tietynlainen mystisyys ja teatraalisuus, "luova hulluus", sekä naisellisuuden esiintuominen tyylikkäällä tavalla.
Jo lapsena musiikista ja säveltämisestä innostuneen naisen pitkä ura alkoi vuonna 1978 julkaistun debyyttialbumi The Kick Insiden myötä - ja tänä syksynä hän teki ainutlaatuisen konserttisarjan kotimaassaan Englannissa.
URAN ALKU: THE KICK INSIDE JA LIONHEART
Kate Bush kiinnostui musiikin ja omien kappaleiden tekemisestä jo hyvin nuorena, ja debyytilläänkin hän on vasta 18-vuotias. Jo ennen debyyttilevyn julkaisemista nuorta muusikkoa oli auttamassa alkuun Pink Floydista tuttu kitaristi-laulaja David Gilmour, joka kustansi Bushille laadukkaan demoäänityksen.
Debyyttilevy The Kick Inside (1978) sisältää tietysti klassikkohitin Wuthering Heights, joka on saanut inspiraationsa Emily Brontën kirjoittaman samannimisen romaanin televisiosovituksesta. Levy-yhtiö olisi halunnut julkaista ensimmäisenä singlenä kappaleen ”James and the Cold Gun”, mutta nuori muusikko itse oli ehdottomasti sitä mieltä, että nimenomaan Wuthering Heightsin on oltava singlevalinta. Viimein levy-yhtiökin taipui Bushin näkökannalle ja hyvä niin, sillä Wuthering Heightsistä tulikin yksi Bushin menestyneimpiä kappaleita.
Niin ikään tunnelmallinen pianoballadi A Man With The Child In His Eyes kuuluu Bush-klassikkojen joukkoon, ja levyn parhaimmistoon lukeutuvat myös yhtä lailla tunnelmalliset The Saxophone Song (jossa nimensä mukaisestikin kuullaan foniakin) ja aloitusraita Moving.
The Kick Inside ja jo saman vuoden puolella ilmestynyt seuraava albumi Lionheart ovat musiikiltaan hyvin samankaltaisia levytyksiä. Jo uransa alussa nuoren Katen tekemä musiikki on tunnistettavan omaperäistä ja näillä kahdella levyllä on paljon hyvää materiaalia, mutta kuitenkin niistä kuuluu se, että hän on vielä ollut hakemassa lopullista tyyliään.
NEVER FOR EVER JA THE DREAMING
Seuraavat albumit Never For Ever (1980) ja The Dreaming (1982) esittelevät jo kokeilevampaa musiikkia Kate Bushilta.
Never For Everin aloitusraita on niin ikään klassikkokimaraan kuuluva, uskottomuudesta ja rakkaudesta kertova Babooshka, jonka musavideossa Bush tanssii kontrabasson kanssa. Albumilta löytyy myös eräästä elokuvasta inspiraationsa saanut, häissä tapahtuvasta murhasta kertova The Wedding List, joka on musiikillisesti yksi suurimpia suosikkejani Bushin tuotannosta. Levyn päättää aavistuksen dramaattinen, mutta koskettava Breathing, johon Bush sai inspiraation nähtyään dokumentin ydinsodan vaikutuksista. Sanoitukset kertovatkin raskaana olevasta naisesta, joka joutuu hengittämään ydinlaskeuman saastuttamaa ilmaa.
Kuvittaja Nick Price on tehnyt Never For Ever-kansikuvan Bushin omien ideoiden pohjalta. Joutsenet ja lepakot, sekä muut kuvassa esiintyvät vastakohdat symbolisoivat ihmisen eri puolia ja sitä kuinka jokaisessa ihmisessä on omat hyvät ja pahat piirteensä.
Omat suosikkini The Dreaming-albumilta ovat puolestaan veikeän hauska There Goes A Tenner ja tunteikas balladi Night Of the Swallow.
There Goes A Tenner kertookin itse asiassa pankkiryöstöstä ja siitä pelokkaan jännittyneestä tunnelmasta, mikä ryöstäjillä on tapahtumien hetkellä, sillä heitä alkaa pelottaa ryöstöyrityksen pieleen meneminen. Tätä kuvailevan kireän jännittyneen tunnelman Bush halusikin luoda tähän biisiin.
HOUNDS OF LOVE
Hounds of Love (1985) on ehkäpä se kaikista tunnetuin ja pidetyin Kate Bush-albumi; eikä syyttä. Never For Everin ohella Hounds of Love on myöskin oma suosikkini hänen tuotannostaan.
Levyn aloittava, syntetisaattoreiden sävyttämä Running Up That Hill on myöskin Bushin suurimpia hittejä ja sanoitukset kertovat ajatuksesta, että jos mies ja nainen voisivat hetkeksi vaihtaa keskenään roolinsa ja ajattelumallinsa, he voisivat ehkä alkaa ymmärtää toisiansa paremmin.
Jousien sävyttämän Cloudbustingin teksti pohjautuu puolestaan Peter Reichin kirjaan Book of Dreams, jossa kertojan isä on keksinyt pilviensieppaajaksi nimetyn laitteen, jolla olisi mahdollista vaikuttaa säätiloihin.
Muita suosikkejani tältä levyltä ovat mystisen tunnelman värittämä balladi Mother Stands For Comfort ja riehakkaan iloisena soiva irkkuhenkinen Jig Of Life.
AERIAL
Hounds of Loven jälkeen Bush julkaisi vielä kaksi levyä (The Sensual World ja The Red Shoes), joiden lopputulokseen ei itse ollut tosin täysin tyytyväinen. Lisäksi Bush halusi keskittyä yksityiselämäänsä, sillä näinä aikoina hänen elämässään tapahtui monenlaisia muutoksia: äidin kuolema, eroaminen pitkäaikaisesta suhteesta sekä myöhemmin lapsen saaminen uuden elämänkumppanin kanssa.
Vuonna 2005 julkaistu tupla-albumi Aerial katkaisi kahdentoista vuoden mittaisen levytystauon. Tunnelmallinen levy jakautuu taiteellisessa mielessä kahteen osaan: A Sea of Honey kertoo erilaisista aiheista (muun muassa äidinrakkaudesta), kun taas An Endless Sky of Honeyn teemana on yhden vuorokauden mittainen tarina, jota rytmittää lintujen laulu. Aerial Tal-välisoitossa on myös kuultavissa, kuinka Bush itsekin matkii lintujen ääniä.
Esittely on hyvä päättää tähän The Sensual World-biisin kauniiseen musiikkivideoon!
Pitkän ja vaiherikkaan uran tehneen Amorphiksen musiikin kuvaileminen ei ole niitä helpompia asioita, sillä bändin musiikissa kuuluu monenlaisia vivahteita ja elementtejä. Itse en edes pidä bändiä pelkkänä metallibändinä, tai ainakaan tavanomaisena sellaisena. Kuvailisin bändin musiikkia ennemminkin sekoitukseksi metallia, progressiivista rockia ja folk-vivahteita. Omintakeinen ja onnistunut sekoitus se onkin, ja toista samanlaista bändiä ei helposti tulekaan mieleen. Monipuolisuus ja kokeilunhalukkuus ovat bändin vahvuuksia, ja bändin jäsenet ovatkin maininneet myös monipuolisen musiikkimaun auttavan suuresti oman musiikin luomisessa. Tomi Joutsen on erinomainen laulaja ja tulkitsija, puhtaat laulut ja aggressiivisemmat örinät sujuvat yhtä mallikkaasti. Kitaristi ja pääasiallinen säveltäjä Esa Holopainen keskittyy niin ikään maalailevampien tunnelmien luomiseen, eli mitään teknistä tilutusta ei häneltä kuulla. Myös Santeri Kallio luo tunnelmallisuutta kosketinsoitin- ja pianomelodioillaan. Itse musiikkinsa ohella Amorphis on tunnettu myös Kalevala-aiheisista, luonnonläheisistä sanoituksistaan. Myös hienot, yksityiskohtaiset kansitaiteet ilmentävät näitä mystisiä ja mytologishenkisiä luontoteemoja.
Olen kuunnellut Amorphista kuuden vuoden ajan ja täytyy myöntää, että minusta on tullut avarakatseisempi musiikin kuuntelija enemmän tai vähemmän suorasti tämän bändin kautta. Sellaiset albumit kuin Tuonela ja Am Universum antoivat alkusysäyksen ymmärrykselle ja kiinnostukselle progevivahteisempaa rockia kohtaan - ja kuten on huomattu, nykyään siis Rush ja Pink Floyd mahtuvat luontevasti samalle ruokalistalle. Niin ikään ymmärrys on lisääntynyt myös folk-vivahteista musiikkia kohtaan. Siten on ollut myös mielenkiintoista huomata, kuinka musamaun kehittymisen myötä olen alkanut löytää Amojenkin musiikista uusia sävyjä (esimerkiksi David Gilmourin vaikutuksen Holopaisen omaan tyyliin) ja koen bändin aiempaakin moniulotteisempana.
Tässä esittelyssä pohdin paitsi suosikkilevyjäni Skyforger ja Elegy, niin myöskin bändin monipuolista uraa kokonaisuudessaan.
Tomi Joutsen - laulu
Esa Holopainen - soolokitara, akustinen kitara, sitar
Tomi Koivusaari - rytmikitara, akustinen kitara, sitar, laulu (1990-1996)
Santeri Kallio - kosketinsoittimet, piano
Niclas Etelävuori - basso
Jan Rechberger - rummut
ALKUAJAT
Amorphiksen perustivat Esa Holopainen ja rumpali Jan Rechberger vuonna 1990. Pian mukaan liittyivät rytmikitaristi-laulaja Tomi Koivusaari ja basisti Olli-Pekka Laine.
Vaikka Amorphis aloittikin puhtaana death metal-bändinä ja debyyttilevy The Karelian Isthmus (1992) edustaa tuota tyylilajia, bändin jäsenet olivat kuitenkin alkaneet kyllästyä perinteiseen death metalliin ja halusivat tuoda musiikkiinsa uudenlaisiakin elementtejä. Tyyliltään raskaalla debyyttialbumilla onkin jo kuultavissa joitakin doom metal- ja folk-vaikutteita.
LÄPIMURTO: TALES FROM THE THOUSAND LAKES
Jo tässä vaiheessa bändiläisten oma musiikkimaku oli siis alkanut monipuolistumaan, minkä johdosta he halusivat jalostaa omaa musiikkiansakin eteenpäin ja tuoda täysin uudenlaisia mausteita siihen.
Amorphiksen läpimurtolevyä Tales From The Thousand Lakesia (1994) pidetään yhtenä merkittävimmistä suomalaisista metallilevyistä. Tältä levyltä löytyy myös Amorphiksen - ja ylipäätään suomalaisen metalligenren - klassikoihin kuuluva Black Winter Day.
Vaikka levy onkin tunnelmaltaan raskas, se on silti samaan aikaan melodinen Holopaisen kitaramelodioiden ja bändiin liittyneen Kasper Mårtensonin kosketinsoitinosuuksien johdosta. Tomi Koivusaaren murinavokaalien ohella kuullaan myös Kyyria-laulaja Ville Tuomen puhtaita lauluosuuksia.
Instrumentaalisella pianokappaleella alkava Tales From the Thousand Lakes on myös ensimmäinen Amorphis-levy, jonka sanoitukset käsittelevät Kalevalaa ja suomalaista mytologiaa. Folk-melodiat olivat lisääntyneet Amorphiksen musiikissa, joten bändi ajatteli Kalevala-teemojen sopivan hyvin yhteen musiikkityylin kanssa. Kukaan bändin jäsenistä ei myöskään pidä itseään sanoittajana, joten "valmis teema" ratkaisi myös lyriikkapuolella ilmenneen ongelman. Talesin sanoitukset ovat otettu suoraan Kalevalan englanninkielisestä käännöksestä, joskin Holopainen on kirjoittanut tekstin kappaleisiin First Doom ja Forgotten Sunrise.
Läpimurtoalbuminsa tiimoilta Amorphis pääsi ensimmäistä kertaan keikkailemaan ulkomaillakin.
ELEGY
Kolmas albumi Elegy (1996) esittelee aiempaa tunnelmallisemman, kokeilevamman ja melodisemman Amorphiksen. Sanoitukset jatkavat edelleen mytologiahenkisinä, mutta tällä kertaa ovat käännöksiä Kantelettaren runoista. Samaan aikaan bändin kokoonpanossa tapahtui muutoksia, sillä Jan Rechberger lähti bändistä erimielisyyksien vuoksi ja hänen tilalleen rumpupatteriston taakse tuli Pekka Kasari. Kosketinsoittaja Kasper Mårtenson puolestaan halusi keskittyä opintoihinsa ja hänen tilalleen tuli Kim Rantala. Albumilla kuullaan myös kahta laulajaa, sillä Koivusaaren murinavokaalien ohella Pasi Koskinen laulaa puhtaat lauluosuudet.
Nyt bändin jäsenet olivat innostuneet 70-luvun progressiivisesta rockista, joten folkvivahteiden ohella Elegyn musiikilliset vaikutteet tulivat vahvasti myös tältä suunnalta. Holopaisen soittama sitar (intialainen kielisoitin) tuo myös itämaista maustetta kappaleeseen Better Unborn sekä Amorphis-klassikoksi muodostuneen My Kanteleen akustiseen versioon.
Hidastempoinen ja kokonaan puhtaana laulettu The Orphan on hieno, tunnelmaltaan jopa surumielinen kappale, jonka kitarasoolo on vahvasti folkhenkinen.
Nopeatempoiset Against Widows ja On Rich and Poor ovat melodiakulultaan niin ikään vahvasti folksävytteisiä, ja hidastempoisempi My Kantele kuuluu Amorphiksen tunnetuimpiin biiseihin.
Cares on hauska, mutta tietyssä mielessä erikoinen Amorphis-biisi tanssahtavan melodiansa ja "humppavälisoittonsa" vuoksi!
Akustisia kitaroita ja Hammond-urkuja yhdistelevä, keskitempoinen Weeper On The Shore on albumin parhaimpia kappaleita monimuotoisuutensa takia. Haikea nimikkobiisi Elegy on pianon sävyttämä tunnelmapala ja varsinaisen albumikokonaisuuden päättävä Relief on vauhdikas instrumentaali.
Bonusmateriaalina levyllä on myös My Kanteleesta tehty akustinen versio, jossa Holopainen soittaa sitarsoolon.
PROGRESSIIVINEN AIKAKAUSI
Tuonela (1999) on Amorphiksen neljäs levy ja musiikillisesti se aloitti bändin "proge-aikakauden". Pasi Koskisesta tuli myös vakituinen laulaja - mikä sopi Tomi Koivusaarelle paremmin kuin hyvin, sillä keulahahmona olemisen sijasta hän halusi keskittyä ainoastaan kitaran soittamiseen. Nimestään huolimatta albumin sanoitukset eivät enää käsitelleet Kalevala-aiheita, sillä bändi oli kyllästynyt niihin ja koki näiden teemojen vievän liikaa huomiota itse musiikilliselta annilta.
Musiikilliset vaikutteet tulivat entistäkin vahvemmin progressiivisesta rockista, muun muassa Pink Floydilta ja Kingston Wallilta. Tämä kuului myös Esa Holopaisen soitossa, kun edellä mainitut bändit inspiroivat häntä kitaraefektien hyödyntämisessä. Amorphis halusi kokeilla myös uudenlaisten soittimien mukaan tuomista. Piirpauke-nimisestä suomalaisesta jazz/folk-bändistä tuttu ja bändin hyvä ystävä Sakari Kukko vierailikin levyllä soittamassa saksofonia ja huilua.
Aloituskappale The Way on vahvasti delay-kitaran ja efektien sävyttämä, ja Holopaisen mukaan se onkin ollut käänteentekevä kappale oman soiton kehittämisen suhteen. Singlelohkaisu Divinity edustaa suoraviivaisempaa ja rokkaavampaa Amorphista, huilut tuovat eksoottista maustetta kappaleeseen Rusty Moon ja Summer's End päättää albumin haikeissa fiiliksissä.
Am Universum (2001) jatkoi progelinjausta ja samalla sukelsi myös hämyisimpiin jazz-tunnelmiin, mistä Crimson Wave ja Veil Of Sin ovat hyviä esimerkkejä. Efektien käyttö leimaa vahvasti tätäkin levyä, ja viimeisessä kappaleessa Grieve Stricken Heart on kuultavissa jopa sahan ujellusta! Sakari Kukko vieraili myös tällä levyllä soittamassa fonia.
Albumin aloituskappale Alone kuuluu Amorphiksen tunnetuimpien biisien kimaraan, ja biisin erittäin tunnusomainen piirre on taustalla soiva delay-kitarariffi. Jo Tuonelan aikoihin Holopainen oli kovasti innostunut Pink Floyd-vaikutteista ja onkin myöntänyt David Gilmourin tyylin inspiroineen häntä kehittelemään omiakin delayriffejä. Alone onkin niitä biisejä, joiden lopputulokseen Holopainen on erityisen tyytyväinen ja on maininnut sen olleen The Wayn ohella käänteentekevä kappale oman musiikin kehittymisen suhteen.
Tässä videossa Holopainen esitteleekin delayn toimintaperiaatetta:
Bändin kokoonpanossa oli jälleen tapahtunut muutoksia näiden albumeiden aikoina - Tuonelan jälkeen basisti Olli-Pekka Laine jätti bändin, koska ei ollut tyytyväinen suuntaan, johon Amorphis oli musiikillisesti menossa. Hänen tilalleen tuli Niclas Etelävuori. Rumpali Pekka Kasari lähti puolestaan perhesyiden takia ja alkuperäisjäseniin kuulunut Jan Rechberger palasi takaisin Amorphiksen kokoonpanoon. Kosketinsoittajakin vaihtui, kun Santeri Kallio tuli Kim Rantalan tilalle.
Far From The Sun-albumin (2003) äänittämisen aikoihin bändi kärsi motivaation puuttesta ja pitääkin tätä levytystä huonoimpanaan. Motivaation puutteesta kärsi eniten laulaja Pasi Koskinen, joka olisi halunnut keskittyä Amorphiksen sijasta mieluummin omiin projekteihinsa. Lopulta Koskinen ja muut bändin jäsenet päättivät yhteisymmärryksessä eroamisesta.
Myöhemmin bändi on kertonut, että vaikka uutta laulajaa ei olisi Koskisen tilalle löytynytkään, lopettaminen ei olisi siltikään käynyt mielessä, vaan he olisivat tehneet instrumentaalilevyn.
UUSI AIKAKAUSI
Uuden laulajan etsintä oli siis käynnissä. Lopulta lohjalaisessa Sinisthra-bändissä soittava Tomi Koivusaaren ystävä oli vihjannut, että heidän bändissään saattaisi olla Amorphikselle sopiva laulaja. Kyseessä oli tietenkin Tomi Joutsen, jonka Amorphis-debyytti oli siis vuonna 2006 julkaistu Eclipse.
Eclipse aloitti monessakin mielessä uuden aikakauden Amorphiksen uralla; heillä oli nyt uusi keulahahmo, Kalevala-aiheiset sanoitukset sekä musiikilliset folk-vaikutteet tekivät paluun, ja bändi oli jälleen täynnä motivaatiota. Eclipseä kuunnellessa voikin kuulla tuon motivoituneen energisyyden.
Aikaisemmin Amorphikselle oli tarjottu mahdollisuutta säveltää musiikkia erääseen Kalevala-teemaiseen elokuvaan, joka olisi kertonut Kullervon traagisen tarinan. Bändi olisikin tähän suostunut, mutta valitettavasti elokuvahanke kuivuikin lopulta kasaan. Kullervon tarina oli kuitenkin jäänyt bändin takaraivoon ja Eclipsen sanoitukset perustuvatkin runoilija Paavo Haavikon omaan versioon tästä samaisesta tarinasta. Kahdessa albumin kappaleessa on kuitenkin bändin jäsenien kirjoittamat omat tekstit, sillä Koivusaari on kirjoittanut sanat kappaleeseen Under A Soil And Black Stone, kun taas vahvasti folkhenkisen Brother Moon-biisin teksti on Holopaisen käsialaa.
Seuraava albumi Silent Waters (2007) on musiikillisesti samankaltainen kuin Eclipse, mutta teemansa puolesta ui kirjaimellisesti syvemmissä vesissä, sillä mytologialinjalla jatkavat sanoitukset perustuvat tarinaan Lemminkäisestä ja Tuonelan joutsenesta. Tältä albumilta alkaen Kalevala-teemoihin perehtynyt performanssitaiteilija-kuvataiteilija (ja Tomi Joutsenen entinen opettaja) Pekka Kainulainen on tehnyt yhteistyötä Amorphiksen kanssa ja sanoittanut heidän levynsä.
Teemasta johtuen bändi halusi rakentaa tälle levylle vahvan draaman kaaren. Weaving the Incantantion ja A Servant avaavat levyn aggressivisemmassa hengessä, mutta puolessa välissä albumi rauhoittuu ja muuttuu tunnelmallisemmaksi kappaleiden I Of Crimson Blood ja Her Alone myötä.
Tällä levyllä kuullaan myös akustinen, folk-henkinen Enigma. Tarttuvan kitaramelodian sisältävä Shaman alkaa niin ikään akustisella kitarariffillä, kun taas The White Swan on tunnelmaltaan jylhän dramaattinen.
Amorphiksen tunteikkaimpiin hetkiin kuuluva, pianon ja hienojen kitaramelodioiden sävyttämä Black River päättää varsinaisen albumikokonaisuuden tyylikkäällä tavalla.
Bonusraita Sign on puolestaan Tomi Joutsenen kirjoittama ja melodiakulkunsa puolesta kuulostaa yllättävänkin paljon Tales From The Thousand Lakes-ajan Amorphikselta.
SKYFORGER
Vuonna 2009 julkaistu Skyforger on Amorphiksen uuden aikakauden kohokohta. Melodisen ja vahvan musikaalisen kokonaisuuden sanoituksellisena teemana on seppä Ilmarinen, joka takoi taivaankannen ja Sammon.
Sampo ja nimikkokappale Skyforger ovat albumin monimutkaisimmat biisit, joiden aikana tapahtuu paljon niin melodiakuluissa kuin laulutyyleissäkin. Silver Bride on puolestaan erittäin tarttuva singlelohkaisu.Pianolla ja akustisella kitaralla alkava From the Heaven of My Heart on tunnelmaltaan kauniin herkkä kappale, mutta vahva sellainen.
Delay-kitara leimaa vahvasti kappaletta Sky Is Mine, joka kuuluu myös bändin omiin suosikkeihin (ja tässä videossaHolopainen esittelee kyseisen biisin efektikitarointia).
Majestic Beast on albumin rankin kappale, jossa on myös mielenkiintoista kitarointia.
Raskauden vastapainoksi My Sun ja huilujen maustama Highest Star ovat rauhallisempia, balladimaisia kappaleita. Vauhdikas, mutta akustiseen kitaraosuuteen päättyvä From the Earth I Rose lopettaa "Taivaantakojan" asiaankuuluvalla tavalla.
Vuosi 2010 oli Amorphikselle juhlavuosi, sillä silloin tuli kuluneeksi tasan 20 vuotta bändin perustamisesta. Tätä juhlittiin uran ensimmäisellä DVD-julkaisulla (Forging The Land of Thousand Lakes) sekä Magic and Mayhem: Tales From The Early Years-kokoelmalevyllä.
Jälkimmäisenä mainittu ei ollutkaan tavanomaisimmasta päästä oleva kokoelmalevy, sillä biisivalinnat keskittyivät kolmeen ensimmäiseen levyyn ja niistä äänitettiin päivitetyt versiot Tomi Joutsenen laulamina.
Joulukuussa 2010 bändi teki myös kokoelman nimeä kantaneen nostalgiakiertueen, jolloin settilistaan kuului biisejä ainoastaan näiltä kolmelta ensimmäiseltä levyltä ja entisetkin bändin jäsenet pistäytyivät lavalla vierailemassa.
Väinämöisen tarinan kertova The Beginning of Times (2011) on musiikillisesti melko samantyylinen kuin edeltäjänsä Skyforger, mutta mielestäni jää aavistuksen tasapaksummaksi. Huono levy se ei missään nimessä ole ja biisit itsessään ovat toimivia, mutta kokonaisuutena The Beginning Of Times ei kuitenkaan yllä aivan samalle tasolle kuin Skyforger.
Pianon värittämä keskitempoinen Mermaid on yllättävänkin popahtava Amorphis-biisi, Song of the Sage on mielenkiintoinen biisi monimuotoisuudessaan ja huilutkin tuovat hyvää lisämaustetta siihen. Kappaleessa Escape on puolestaan tarttuva kitarariffi.
The Beginning of Timesin jälkeen bändi itsekin halusi jälleen kokeilla jotakin uutta. Tuoreimman Circle-albumin (2013) on tuottanut ruotsalainen muusikko Peter Tägtgren ja soundimaailma onkin aiempia levyjä raskaampi, aggressiivisimmissa biiseissä jopa päällekäyvämpi.
Vierailevana tähtenä kuullaan jälleen Sakari Kukkoa foneineen ja huiluneen.
Tällä kertaa Pekka Kainulaisen sanoitukset eivät suoranaisesti perustu Kalevalaan, vaikka liikkuvatkin samassa hengessä. Albumi kertoo tarinan epäonnisen miehen elämästä, jonka avuksi lähetetään henkinen opas, eräänlainen shamaanihahmo. Tätä hahmoa kuvaa myös art nouveau-henkisen kansitaiteen androgyyninen hahmo. Tarina alkaa iltahämärästä ja päättyy auringon sarastukseen, kuvaten tämän aikavälin tapahtumia.
Circle on vahva ja monimuotoinen kokonaisuus, jossa tunnelmat menevät ääripäästä toiseen. Huiluilla alkava ja teemaltaan optimistinen Narrow Path on vahvasti folk-vaikutteinen, jopa irlantilaishenkinen kappale. Nightbird's Song on mielenkiintoisella tavalla hyvin raskas ja aggressiivinen, mutta kuitenkin melodinen kappale, ja huilulla soitettu väliosa luo rauhallisemmankin hetken tähän biisiin. Melodisen death metallin puolelle kallistuva Enchanted By The Moon on selkeästi rankin kappale, mitä bändi on tehnyt Tomi Joutsenen aikakaudella.
Saksofonin, huilun ja pianon maustama, progemainen päätöskappale A New Day on varmasti yksi kauneimpia Amorphis-kappaleita.
TRIVIAA
Esa Holopainen on ollut nuorempana kiinnostunut myös piirtämisestä: koulussakin hän valitsi aina kuvataiteen musiikin sijasta. Eräs hänen luokkakavereistaan oli lahjakas piirtäjä, ja myös Frank Millerin kuvista innostunut Holopainen yritti omaksua joitakin tekniikoita häneltä. Jossakin vaiheessa piirtäminen vakavassa mielesssä jäi taka-alalle, mutta kiertueella ollessaan Holopainen toisinaan piirtelee karikatyyreja muista ihmisistä.
Skyforger voitti vuoden 2010 Emma-gaalassa vuoden parhaimman metallilevyn pystin.
Magic And Mayhem-kappaleen intron melodia perustuu melodiaan, joka tunnetaan "Soittajapaimen"-nimisenä kansanlauluna.
Tomi Koivusaari ja Jan Rechberger tunnetaan myös lempinimillä Koippari ja Snoopy (tai sitten Pasi Koskisen Ajattara-bändiin liittyneillä taiteilijanimillä Samuel Lempo ja Malakias II).
Luontoteemojen ohella suomalainen mytologia näkyy Amorphiksen kansitaiteissa myös ukonvasara-nimisen muinaisen korun kautta. Koru nähdään Tales From The Thousand Lakesin, alla näkyvän Black Winter Day-EP:n ja Far From The Sunin (sekä piilokuvana The Beginning Of Timesin) kansikuvissa.
Eclipsen kannesta tuttu primitiivinen aurinkokuvio löytyy puolestaan myös Esan entisestä design-kitarasta, joka löytyy nykyään Helsingin Hard Rock Cafen seinältä.
Rush kuuluu niihin bändeihin, jonka musiikki oli omissa korvissani "rakkautta jo heti ensi kuulemalta". Kanadan Torontosta kotoisin oleva bändi kuuluu yhtä lailla rockhistorian tunnetuimpien ja vaikutusvaltaisimpien bändien joukkoon. Rushin ura on kestänyt jo neljänkymmenen vuoden ajan ja edelleenkin tämä "voimatrio" jaksaa keikkailla loppuunmyydyille yleisöille.
Keulahahmo Geddy Lee on tunnettu paitsi taitavasta basson soitostaan, myöskin erittäin tunnistettavasta lauluäänestään. Neil Peart on kiistatta yksi arvostetuimmista rockrumpaleista ja Alex Lifeson soittaa sähkökitaran ohella monipuolisesti myös muitakin kielisoittimia.
Rushin monipuolisuus ja kokeilunhalukkuus tekevät heistä kiehtovan bändin. Kunnioitettavan pitkän uransa aikana bändi on ehtinyt tehdä monen tyyppistä rockmusiikkia, kuitenkin kuulostaen aina omalta ainutlaatuiselta itseltään. Rush kuulostaa Rushilta, tyylistä riippumatta.
On myös hämmästyttävää, kuinka vain kolme muusikkoa kuulostaa näinkin isolta, mutta se lienee merkki siitä, että täysin oikeat miehet ovat valikoituneina tähän bändiin. He ovat hyviä ystäviä myös musiikin ulkopuolella, ja heidän yhteishenkensä säteilee myös energisen lavaesiintymisen lävitse.
Jokaisella bändin jäsenellä on myös oma arvostettava piirteensä. Laulamisen ohella Geddy soittaa bassoa sekä koskettimia, ja kuitenkin hoitaa jokaisen tontin hienosti lavallakin. Alexilla on puolestaan oma humoristinen tyylinsä ja hän onkin bändin hauskuuttaja. Neil on lahjakas muusikko niin rumpalina kuin sanoittajanakin, mutta tämän lisäksi kunnioitan häntä suuresti myös yksityiselämänsä käänteiden ja selviytymistarinansa johdosta.
Tässä esittelyssä pohdin paitsi suosikkilevyjäni Moving Pictures, Presto, Counterparts ja Hold Your Fire, niin myöskin bändin monipuolista uraa kokonaisuudessaan.
Geddy Lee - laulu, basso, kosketinsoittimet
Neil Peart - rummut, perkussiot
Alex Lifeson - kitarat
ALKUAJAT
Rush aloitti heavy rockia edustavana bändinä ja debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1974. Tähän väliin täytyy tosin myöntää, että albumia 2112 lukuunottamatta en ole erityisemmin kuunnellut näitä ensimmäisiä levytyksiä. Rehellisesti sanottuna Geddyn varhainen "kirkuvampi" laulutyyli ei ole omaan makuuni ja mielestäni siinä ei vielä ole samanlaista tunnetta kuin myöhempinä aikoina.
2112 on siitäkin huolimatta hyvä levy musiikkinsa energisyyden vuoksi.
PROGRESSIIVINEN AIKAKAUSI
Yksi Rushin hittibiiseistä Closer To The Heart on tuttu albumilta A Farewell to Kings (1977), mutta itse pidän seuraavana julkaistua albumia Hemispheres (1978) parempana kokonaisuutena. Circumstances on suoraviivainen mutta mukavan rokkaava kappale, akustisesti alkava The Trees on monimutkaisempi ja progemaisempi sävellys, ja yli yhdeksänminuuttinen La Villa Strangiato on Rushin parhaimpia instrumentaaleita.
Näillä kahdella edellämainitulla albumilla Rush alkoi muuttua musiikillisesti, tehden progevivahteisempaa rockia ja monimutkaisempia sävellyksiä.
Permanent Waves (1980) alkaa hitiksi muodostuneella The Spirit of Radiolla ja yhtä lailla Freewill on kuulunut usein keikkojen settilistoissa. Levyn parhaimpia biisejä ovat progemmat vedot eli tietysti Jacob's Ladder (jonka sanoitukset ovat inspiroituneet samannimisestä sääilmiöstä) ja lähes kymmenenminuuttiseksi venyvä Natural Science.
Different Strings on puolestaan yksi Rushin kauneimpia balladeja.
MOVING PICTURES
Moving Pictures (1981) on Rushin klassikkolevy - ja myös ensimmäinen Rush-levy, jonka tulin kuunnelleeksi. Se teki vahvan vaikutuksen jo ensimmäisen kuuntelun aikana ja onkin jäänyt yhdeksi suosikkilevykseni.
Tällä albumilla Rushin tyyli oli jalostunut jo eteenpäin, vaikka onkin edeltäneisiin levyihin verrattuna ehkä helposti lähestyttävämpi kokonaisuus. Samalla myös Geddyn lauluääni on muuttunut "kiljumisesta" maltillisemman tyylisemmäksi. Geddy onkin sanonut, että kun "musiikki muuttui, ei ollut enää samaa intohimoa kirkua."
Niin ikään Tom Sawyer ja Limelight kuuluvat Rushin tunnetuimpien kappaleiden joukkoon. Hauska instrumentaali YYZ on saanut nimensä Toronton lentokentän kansainvälisen kirjainlyhenteen mukaan ja biisi alkaakin tätä lyhennettä tarkoittavalla morsetuskoodilla. Yhdentoista minuutin mittainen, Alexin vauhdikkaita riffejä ja sooloja sisältävä The Camera Eye on pitkä ja monimuotoinen kappale. Tunnelmaltaan aavistuksen "pahaenteinen", mutta hieno kappale Witch Hunt kritisoi ihmisten ahdasmielisyyttä ja vihamielisyyttä noitavainojen symbolisoimana. Albumin päättää letkeä, reggaevaikutteisuudessaan mielenkiintoinen Vital Signs.
TYYLINMUUTOS JA SYNTETISAATTORIEN MUKAANTULO
1980-luvulla Rushin musiikillinen tyyli muuttui jälleen, kun kosketinsoittimet ja syntetisaattorit nousivat tärkeämpään osaan ja materiaali muuttui aavistusta popimmaksi.
Moving Picturesia seurannut Signals (1982) kärsii "mutaisesta" soundimaailmasta, mutta muuten se on mielestäni hyvä levy itse biisien ja melodioiden puolesta. Signals sisältää hittikimaraan kuuluvan Subdivisionsin, ja Rushin kauneimpiin balladeihin kuuluvan Losing It-tunnelmoinnin, jossa kuuluu vielä kaikuja 70-luvun lopun levytyksiltä. Niin ikään The Analog Kid, The Weapon ja New World Man kuuluvat albumin parhaimpaan antiin.
Tunnelmaltaan ja teemoiltaan dramaattisempi Grace Under Pressure (1984) vei kosketinsoitinvetoisuutta jo pitemmälle. Distant Early Warning sekä Red Sector A ovat albumin vahvimmat biisit, ja vauhdikas The Enemy Within on myös kappale, josta pidän paljon sen mielenkiintoisien reggae/ska-vaikutteiden johdosta.
Power Windows (1985) oli levy, jota vierastin pitkään. Mutta pintaa syvemmällä piileekin yksi "Rushin melodisimmaksi" kutsutuista albumeista. Power Windows on "dynaaminen ja ulospäinsuuntautunut" - niin kuin Neil Peart itse on musiikkia kuvaillut - ja täynnä kiehtovia, tarttuvia melodioita. 1980-luvun puoliväliin erottamattomasti kuuluneet soundimaailmat toki kuuluvat levyllä vahvasti, mutta Rush kuulostaa silti omalta uniikilta itseltään eikä siten Power Windows ole mielestäni liikaa aikaansa sidotun kuuloinen. Manhattan Project, Marathon, Emotion Detector ja Grand Designs kuuluvat omiin suosikkeihini, mutta kirkkaimpina tähtinä loistavat Middletown Dreams ja päätösraita Mystic Rhythms.
HOLD YOUR FIRE
Omasta mielestäni Hold Your Fire (1987) on selkeästi parhain kokonaisuus näistä kosketinsoitin-aikakauden albumeista. Se on tunnelmallinen ja hillitympi, mutta täynnä kauniita melodioita ja sävellyksiä. Time Stand Still, Open Secrets ja Second Nature ovat parhaimmat esimerkit näistä kauniista sävellyksistä, kun taas hauskoja elementtejä sisältävät Force Ten ja Prime Mover ovat mukaansatempaavan energisiä biisejä. Hienoja perkussiokuvioita sisältävä päätöskappale High Water puolestaan vie ajatukset Itämaihin ja Kiinaan.
Vaikka toiseksi viimeistä biisiä Tai Shan (josta edes bändi itsekään ei nykyään pidä) voitaisiinkin kuvailla pieneksi "kauneusvirheeksi", se ei riitä muuttamaan näkemystäni albumikokonaisuuden suhteen. Hold Your Fire on hieno ja melodinen kokonaisuus, ja siksi oma suosikkini tältä aikakaudelta.
PRESTO
Hauskan kansitaiteen sisältävä Presto (1989) on albumi, joka käsittääkseni jakaa Rush-fanien mielipiteet eri suuntiin. Vaikka albumin soundimaailma kuulostaakin "ohuelta", biisit itsessään ovat täynnä luovuutta. Prestolla on energisen rokkaavia ralleja kuten Chain Lightning ja Superconductor, The Pass (joka kuuluu myös bändin omiin suosikkeihin) on koskettava kappale sekä musiikkinsa että teemansa puolesta, Red Tidessä on aavistuksen verran jopa jazzahtavaa meininkiä, Scars on tunnelmaltaan mystisen hämyinen ja semiakustisena alkava nimikkokappale Presto on rauhallinen mutta vahva kappale. Kaunis, pianon sävyttämä Available Light päättää levyn tyylikkäällä tavalla.
UUSI TYYLINMUUTOS
Vuosikymmen vaihtui - ja niin alkoi myös Rushin musiikkityylikin muuttua jälleen uuteen suuntaan, vaikka Roll the Bones (1991) muistuttaakin vielä 80-luvun popimmasta materiaalista. Albumilla on hienoja biisejä, mutta kokonaisuutta ajatellen voisin sanoa että tämä bändi pystyy kyllä parempaankin. Bravado (jonka tunnelmasta tulee aavistuksen verran mieleen The Pass) on kieltämättä kaunis kappale, Ghost Of A Chance on niin ikään vahva biisi mielenkiintoisella melodialla ja tekstillä, ja Where's My Thing? on hauska instrumentaali.
Levyn nimikkokappaleessa on varsin tarttuva bassoriffi ja se onkin täysin tavallisuudesta poikkeava rockbiisi: ei pop-vivahteisuuden takia, vaan räpätyn C-osan takia! Todellisuudessa se onkin Geddy joka siinä "räppää", hänen ääntänsä on vain madallettu ja muutettu efektien avulla. Rap-osuus oli lähinnä humoristinen veto bändiltä, sillä kyseinen musiikkityylihän alkoi nousta suosioonsa juuri noihin aikoihin.
COUNTERPARTS
Counterparts (1993), jonka teemana ovat ihmissuhteet, on yksi suosikkialbumeistani Rushilta. Tämän levyn myötä bändi muutti tyyliään ja soundeiltaan muhkea Counterparts onkin edeltäjiään huomattavasti raskaampi sekä kitaravetoisempi.
Tältä levyltä löytyvät niin ikään suosikkibiisieni joukkoon kuuluvat Animate ja vaikuttava instrumentaali Leave That Thing Alone, jossa vuorottelevat tarttuvat basso- ja kitaramelodiat. Nämä ovat syystäkin myös Rushin pidetyimpien kappaleiden kimarassa, ja näihin kahteen biisiin Geddy ja Neil ovat itsekin varsin tyytyväisiä.
Rauhallisemmat Nobody's Hero ja The Speed Of Love ovat täynnä tunnetta, ja pirteä Between the Sun and Moon on hauska kappale. Cold Firessä on puolestaan "tervettä aggressiota" ja dramaattisuutta, ja siltikin se on omalla tavallansa koskettava kappale. Delay-kitara leimaa vahvasti levyn päättävän Everyday Gloryn säkeistöjä.
Seuraavat albumit Test For Echo (1996) ja Vapor Trails (2002) ovat ainakin toistaiseksi jääneet minulle vieraimmiksi kokonaisuuksiksi.
Joka tapauksessa Vapor Trailsin teema perustuu Neil Peartin kohtaamaan tragediaan yksityiselämän puolella. Peartin 19-vuotias tytär (ja ainoa lapsi) sai surmansa auto-onnettomuudessa ja vuotta myöhemmin hänen vaimonsa menehtyi syöpään. Tämän jälkeen Peart lähti mittavalle moottoripyöräreissulle halki Pohjois-Amerikan. Näistä kokemuksistaan hän on kirjoittanut myös kirjan nimeltä Ghost Rider - Taipaleita toipumisen tieltä.
Snakes and Arrows-levyn (2007) tyyliä voitaisiin jälleen kutsua heavy rockiksi. Levyn yleistunnelma ja teema on mielestäni hieman surullinen, mutta samaan aikaan kuitenkin optimistinen. Raskaiden kappaleiden lomasta löytyvät myös akustinen Hope ja hauskan bassoriffin leimaama instrumentaalinen Malignant Narcissism.
Tuorein albumi Clockwork Angels (2012) jatkaa Snakes And Arrowsin heavy rock-linjaa, mutta mukana on myös jousisoitinorkesteri. Nopeatempoisista biiseistä suosikkini ovat aloitusbiisi Caravan ja varsinkin The Wreckers.
Mutta levyn päättävä The Garden on yksi kauneimmista ja koskettavimmista Rush-biiseistä - ja ylipäätään yksi kauneimmista kuulemistani balladeista. Jos ylipäätään levy pitää päättää hitaaseen kappaleeseen, sen on oltava juuri tällainen; tunteikas mutta vahva.
TRIVIAA
Serbialaiset sukujuuret omaavan Alex Lifesonin oikea nimi on Aleksandar Živojinović, ja taiteilijanimi Lifeson on käännetty serbialaisen sukunimen merkityksestä ("son of life").
Geddyllä on tunnetusti kolme tonttia hoidettavanaan lavalla, kun laulamisen ohella hän soittaa bassoa ja kosketinsoittimia. Väitetään, että bändin alkuaikoina hän hyödynsi isokokoista nenäänsä tehtävien helpottamisessa; kun kädet olivat basson kielillä, hän saattoi nenänsä avulla kääntää mikrofonin sopivaan kohtaan.
Rushin kansitaiteisiin on toisinaan piilotettu myös hauskoja yksityiskohtia.
Clockwork Angels-kannessa kellon viisarit näyttävät kahtatoista minuuttia yli yhdeksän: siis 21.12 (viittauksena alkuaikojen klassikkoalbumiin 2112).
Moving Pictures-kansikuvaan on puolestaan piilotettuna sanaleikki. Moving on tunnetusti monimerkityksellinen sana ja tarkoittaa liikkuvaa, (emotionaalisesti) liikuttavaa, muuttamista ja siirtämistä. Amerikanenglannissa moving pictures, "liikkuvat kuvat", tarkoittaa myös elokuvaa. Etukannen kuvassa oransseihin asuihin pukeutuneet muuttomiehet siis siirtävät emotionaalisesti liikuttavia tauluja (kuvia) - ja takakannen kuvassa tapahtumapaikkaa näytetään laajemmasta kulmasta, jolloin selviääkin että paikalla kuvataan elokuvaa!
03uBQM9ZJCokw~~60_3.jpg)
.jpg){kind=link}
