Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoon kuului tänä vuonna myös Amorphiksen harvinainen tuplakeikka. Illan aikana bändi soitti kaksi erilaista settiä ja lavalla oli mukana myös liuta vierailevia tähtiä.
Saksofonia ja huilua soitti tuttuun tapaan Sakari Kukko. Myös Pekko Käpin soittama jouhikko loi etnohenkisyyttä musiikkiin ja olikin mielenkiintoista kuulla livenä tätä "muinaisen viulun" tapaan soivaa perinnesoitinta.
Naislaulusta vastasi heleä-ääninen Anneke van Giersbergen, joka on tullut parhaiten tunnetuksi The Gathering-bändin keulahahmona.
Ensimmäinen setti alkoi akustisella etno-ja progehenkisemmällä tunnelmoinnilla. Uudenlaisen lähestymistavan saivat siis Enigma, harvinainen Far From the Sun, Silent Waters ja tietysti My Kantele. Muinaista tunnelmaa loihtinut jouhikko oli ainutlaatuinen lisä näihin versioihin, ja Kukon uniikkia soittotyyliä on aina hienoa kuunnella livenä. Tällaista soittoa olisin voinut kuunnella vielä enemmänkin - ja kävipä mielessäni myös ajatus, että samanlaisilla sovituksilla tehty akustinen EP voisi olla kiinnostavaa kuultavaa!
Ensimmäisen setin loput biisit esitettiin normaaliin tapaan sähkökitaran kera, Käpin ja Kukon ollessa kuitenkin vielä mukana. Kohokohtana oli ehdottomasti tunnelmapala Her Alone, jonka Tomi ja Anneke lauloivat yhdessä duettona. Biisi on aina yhtä kaunis, ja nyt heleä naistulkinta loi täysin uudenlaista tunnetta siihen.
Performanssitaiteilijana, kuvataiteilijana, runoilijana ja tietysti Amorphiksen sanoittajana tutuksi tullut Pekka Kainulainen esitti väliajalla oman runoesityksensä. Hänen taiteensahan on vahvasti suomalaisen mytologian inspiroimaa - myös näistä supisuomeksi esitetyistä runoista huomasi, miten hyvin nämä ihmismielen ja luonnon inspiroimat pohdiskelevat tekstit sopivat tunnelmaltaan Amorphiksen musiikkiin.
Itse performanssihahmokin oli luonnollisesti mytologinen, jännittävä hahmo.
Tuplakeikan toisena settinä bändi soitti tuoreimman levynsä Under the Red Cloudin kokonaan alusta loppuun. Omat suosikkini eli nimikkobiisi, The Skull, "kebab-viboja" tarjoileva Death of A King ja folk-henkisempi Tree of Ages toimivat mainiosti näin livenäkin.
Päätösbiisi White Night oli kauniisti omistettu naislaulaja Aleah Stanbridgen muistolle (alun perin hänen oli tarkoitus olla vierailevana tähtenä myös tässä konsertissa), ja hänen laulunsa kuultiin taustanauhalta.
Encorena soitettiin arvattavasti tunnelmannostattaja House of Sleep. Anneke oli jälleen Tomin duettoparina: oli hienoa kuulla, kuinka tuttuakin tutumpi hittibiisi sai täysin uutta ilmettä esitystapaansa!
Näin oli hieno ilta saatu päätökseen. Mutta Amojen erikoiskeikat jatkuvat vielä loppuvuonna, sillä Eclipse-levyn julkaisusta tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta ja näin ollen nämä keikat juhlistavat myös Tomi Joutsenen kymmenvuotista taivalta bändin riveissä. Eclipse soitetaan siis kokonaan alusta loppuun, ja mukaan heitetään kappaleita myös Silent Watersilta sekä Skyforgerilta. Ensi kertaan siis!
Yes on bändi, josta olen sivukorvalla kuunnellen pitänyt kauan. Olen arvostanut taitavasti soitettua moniulotteista musiikkia, Jon Andersonin persoonallisen tunnistettavaa lauluääntä, Chris Squiren dynaamista bassonsoittoa - ja toki ulkomusiikilliselta puolelta kansitaiteilija Roger Deanin kuvituksia.
Viime aikoina olen tutustunut tarkemmin yhteen Yesin klassikkolevytyksistä eli Fragileen.
Long Distance Runaround sekä avausraita Roundabout ovat melodioiltansa hyvin tarttuvia ja mukaansatempaavia. Levyltä löytyy myös kaksi instrumentaalia (The Fish, sekä akustinen ja selkeästi klassisvaikutteinenkin Mood For A Day), joista myös pidän paljon.
Siitä ei pääse mihinkään, että moniulotteinen Heart of The Sunrise on kaikkinensa upea sävellys. Introssa basso ja mellotron soivat kauniisti sulassa sovussa, minkä jälkeen alkaa polveileva tunnelmointi.
Heart of the Sunrise sekä Close to the Edge-albumilta tutut And You And I ja Siberian Khatru ovat kauneudessaan ja tunnelmien maalailussaan kyllä sellainen kolmikko että oksat pois...
Myös nämä Yes-miehistön sivuprojektin tekosia olevat biisit ovat olleet tämän hetkisessä kuuntelussa. Birthright on tunnelmaltaan jännittävän kiehtova, ja Brother of Mine on yksinkertaisesti kaunis sekä toiveikas kappale.
Debyyttialbuminsa julkaissut Montage on helsinkiläinen bändi, jonka musiikissa yhdistyvät progerock-melodiat ja hard rock-tyyppisempi laulu.
Mielenkiintoinen ja monipuolinenkin albumi, jonka biisit vaihtelevat tunnelmoivasta modernista progerockista suoraviivaisempiin ja perinteisempiin rockralleihin. Levylle mahtuu myös kaksi akustista instrumentaalikappaletta (Other Voices ja Devil's Whip). Kaikkein kolahtavimpia ovat juurikin nämä progehenkisemmät ja monimuotoisemmat kappaleet Reborn Identity ja Strawberry Skies.
Kansitaiteilla, lavapukeutumisella ja -rekvisiitalla, visuaalisilla tehosteilla ja jopa yksilöidyillä soittimilla voi parhaimmillaan tukea musiikin luomia mielikuvia ja tunnetiloja. Luovana ihmisenä minua itseänikin kiehtoo kuvan ja äänen yhdistäminen, joten musiikin visuaalinenkin puoli on minusta mielenkiintoinen osa-alue.
Tässä blogipostauksessa syvennytään siis siihen, miten erilaiset bändit sekä artistit tuovat omaa visuaalista puoltansa esille.
AMORPHIS JA MYTOLOGISET LUONTOAIHEET
Mystiset ja yksityiskohtaiset luontokuvat ovat aina olleet tärkeässä roolissa Amorphiksen visuaalisessa puolessa ja kansitaiteissa. Se sopiikin hyvin suomalaisen mytologian inspiroimiin sanoituksellisiin teemoihin.
Suurimman osan Tomi Joutsenen aikakauden albumeista on kuvittanut amerikkalainen taiteilija-graafikko Travis Smith, jonka kädenjälkeä ovat muun muassa yllä olevat Eclipse ja Silent Waters, sekä alhaalla oleva The Beginning of Times.
Eclipse-albumin primitiivishenkinen aurinkokuvio on muodostunut Amorphiksen kansitaiteiden klassikoksi. Aurinkokuvio näkyy myös Esa Holopaisen plektroissa sekä design-kitarassa, joka on nykyään esillä Helsingin Hard Rock Cafen seinällä.
Kitaran kuva: Musamaailma.fi
Nykyään bändin lavarekvisiittaan kuuluvat myös neliönmalliset lavasteet, joita on tehty Eclipsen, Magic and Mayhem-kokoelman (joka kuvaa siis mytologista Tuonelan joen jättiläishaukea), The Beginning Of Timesin ja Circlen kansitaiteiden pohjalta.
Myös Jan Rechbergin bassorummun kalvossa voi nähdä aina tuoreimman albumin kansitaiteen. Tässä puolestaan näkyy Circle-albumin kansikuva.
SURREALISTISIA MAISEMIA: PINK FLOYD JA YES
Pink Floydin imagoon ja kansitaiteisiin on kuulunut olennaisena osana surrealistisuus.
Esimerkkinä tämä Wish You Were Here-albumin kansitaiteisiin kuuluva valokuva, jossa (ilmeisen ketterä) sukeltaja seisoo päällään veden alle laitetun tuolin päällä. Näin syntyi varsin unenomainen kuva järvimaisemasta ja sukeltajan jaloista heijastuksineen.
The Endless River-albumin kansitaidekin on varsin näyttävä - ja ainoastaan 18-vuotiaan taiteilijan kädenjälkeä!
The Division Bell-albumin päätösbiisillä High Hopesilla on tunnelmaltaan niin ikään unenomainen ja hyvin bändin näköinen musiikkivideo, joka on kuin surrealistinen taideteos.
Visuaalisuus oli tärkeässä osassa myös Roger Watersin omalla The Wall-kiertueella. Muurinseinähän liittyy olennaisesti The Wall-levyn teemaan, kun tarinan päähenkilö eristäytyy henkisen muurinsa taakse ja jokainen uusi vastoinkäyminen on vain "uusi tiili muuriin" (another brick in the wall).
Visuaalinen puoli tulee hyvin esille tässä David Gilmourin kanssa esitetyn Comfortably Numbin livevideossa. Viimeistään siinä kohtaa menee kylmät väreet, kun Gilmour soittaa upean soolonsa korkean muurin päältä.
Yes on yhtä lailla tunnettu myös näyttävistä kansitaiteistaan - itse pidän Roger Deanin omaperäisestä tyylistä ja tunnelmasta, jonka hän on luonut surrealistisiin luontoaiheisiinsa.
RUSH JA STEAMPUNK
Koristeellinen steampunk-henkisyys on vahvasti läsnä Rushin lavasteissa ja soittimissakin. Tämän tyylin huomaa erityisesti Neil Peartin näyttävästä Clockwork Angels-kansitaidetta mukailevasta rumpusetistä, tai Geddy Leen kosketinsoittimista.
Koristeellisuus ja yksityiskohtaisuus tulevat esiin myös Clockwork Angelsilta tutun The Garden-kappaleen kuvavinyylijulkaisussa. Tällaisen sain nähdä oikeassakin elämässä Tampereen Swamp Music-levykaupassa, ja vaikka itselläni ei vinyylisoitinta olekaan, olisi melkein tehnyt mieli ostaa tämä vinyyli pelkästään sen visuaalisuuden näyttävyyden vuoksi.
Rushin kansitaiteilijan Hugh Symen kuvissa on useimmiten kivaa symboliikkaa ja piilomerkityksiä, mistä itse pidän.
Esimerkiksi Clockwork Angels-kannessa kellon viisarit näyttävät kahtatoista minuuttia yli yhdeksän: siis 21.12 (viittauksena alkuaikojen klassikkoalbumiin 2112).
Counterparts ("vastakappaleet")-kansi kuvaa puolestaan ruuvia ja mutteria, mutta samalla symbolisoi myös miehen ja naisen vastakohtaisuuksia sanoitusten ihmissuhdeteemaan liittyen.
Myös Moving Pictures-kansikuvaan on puolestaan piilotettuna sanaleikki. Moving on tunnetusti monimerkityksellinen sana ja tarkoittaa liikkuvaa, (emotionaalisesti) liikuttavaa, muuttamista ja siirtämistä. Amerikanenglannissa moving pictures, "liikkuvat kuvat", tarkoittaa myös elokuvaa. Etukannen kuvassa oransseihin asuihin pukeutuneet muuttomiehet siis siirtävät emotionaalisesti liikuttavia tauluja (kuvia) - ja takakannen kuvassa tapahtumapaikkaa näytetään laajemmasta kulmasta, jolloin selviääkin että paikalla kuvataan elokuvaa!
"DON´T YOU WONDER SOMETIMES ´BOUT SOUND AND VISION?"
Musiikkinsa ohella David Bowie on tunnettu teatraalisista esiintymisistään ja -asuistaan sekä roolihahmoistaan. Tunnetuin hahmo lienee Ziggy Stardust, joka oli avaruudesta maan pinnalle saapunut rocktähti. Androgyynimäisen Ziggyn olemukseen kuuluivat olennaisesti vahva meikki, punaiseksi värjätty piikkikampaus sekä teatraaliset asusteet.
The Thin White Duke-hahmon Bowie esitteli Station To Station-albumilla. Bowie kuvaili hahmoaan "romantikoksi, jolla ei ole tunteita". Station To Stationin aikoina Bowie itse oli kokaiiniriippuvainen ja kärsi yhtä lailla huumeongelman aiheuttamasta henkisestä tyhjyydestä; uuden roolihahmonsa hän kehittikin ongelmiensa heijastajaksi.
Myöhemmin Bowie onnistui irtautumaan huumeista ja tervehtyi, mutta hahmo elää yhä levyn nimikkokappaleessa.
Niin ikään henkisistä ongelmista kärsinyt astronautti Major Tom seikkailee muun muassa kappaleissa Space Oddity ja Ashes to Ashes.
Jälkimmäisen kipaleen musiikkivideolla Bowie esiintyy puolestaan klovnina.
"ROKKIKEIJU" JONSU
Sekä Kate Bushin että Jonsun suusta on lopulta saatu kuulla lausahdus: "Älkää kutsuko minua keijukaiseksi!" Visuaalisuuden ja näyttävän lavapukeutumisen oli ainoastaan tarkoitus tukea musiikin luomia mielikuvia, mutta Indican visuaalista puolta alleviivattiin mediassa lopulta liikaakin ja itse musiikki tuntui jäävän kaiken tämän jalkoihin. Tästä näkökulmasta ajatellen Jonsun "turhautuminen" on ymmärrettävää. Silti ei käy kiistäminen, etteikö Jonsun persoonallinen lavaimago sopisi täydellisesti hänen musiikkinsa luomiin tunnetiloihin. Hänen lavapukeutumisessaan on nähtävissä vaikutteita eräänlaisesta vanhanajan romantiikasta, mitä Indican sanoituksissakin on yhtä lailla.
Indica on tehnyt myös yhteistyötä vaatesuunnittelija Anne-Mari Pahkalan kanssa. Yksi hänen ja Jonsun yhteistyön tuloksista on tämä esiintymisasu, jonka helmaosaan on tehty printtijäljennökset käsinkirjoitetuista sanoituksista sekä nuottiavaimien kuvioista.
Amorphis-keikkakuvat ovat itse ottamiani; muut tämän postauksen kuvat on löydetty muualta netistä.
Suede on tuoreeltaan julkaissut uuden albuminsa Night Thoughts, ja jo parin kuuntelun jälkeen pidän levystä paljon. Musiikki on tunnistettavaa Suedeta, Brett Anderson viljelee hienoja laulumelodioita pitkin albumia, ja omissa korvissani levy muistuttaa bändin kultakaudesta 90-luvun puolessavälissä, mikä on siis positiivinen kehu.
Ripeämmistä ralleista omia suosikkejani ovat What I'm Trying to Tell You, No Tomorrow ja Like Kids, kun taas tunnelmallisemmalta balladipuolelta kolahtavat parhaiten Tightrope, I Don't Know How To Reach You ja Pale Snow. Jopa aluksi "tylsähkönä" pitämäni sinkkubiisi Outsiders kuulostaa paremmalta näin levykokonaisuudessa kuunneltuna - mutta näinhän singleille usein tuppaakin käymään.
